Motivation

Terapeuttini Pluto ja pelon kohtaaminen

Fear is the hearts way of saying there’s something important here for you to overcome.

IMG_0081.jpg

Palattuani takaisin kotiin Vallilaan uudenvuoden jälkeen, heräsin ensimmäisenä yönä kamaliin painajaisiin. En muista painajaista tarkkaan, mutta muistan heränneeni siihen että yritin repiä verenhimoista koiraa irti kurkustani. Laitoin valot päälle ja katselin ympärilläni olevaa kotia – kotia, jossa tapahtui viime kesänä jotain niin hirvittävää että sen läsnäolo tuntuu ajoittain edelleen. En tiedä mitä ajattelen eri tiloissa vallitsevista energioista, mutta jos niihin on uskomista on tähän asuntoon jäänyt huonoa energiaa.

Viime kesänä luokseni muutti väliaikaisesti Romaniasta aikanaan Suomeen tullut kulkukoira, joka ei ollut tullut toimeen adoptoimansa perheen lapsen kanssa. Näin neljävuotias Dogo Argentino mix Manu (ei siis kuvan koira, kuvan koira on ihana koiraterapeuttini Pluto) muutti luokseni odottamaan uutta kotia, joka sitä jo odotti parin viikon päässä. Kaikki alkoi hyvin. Manu oli ulkona arka, mutta kotona se käyttäytyi kuin pehmolelo tai pieni lammas. Kiltimpää koiraa sai etsiä. Yhtenä iltana Manu käyttäytyi oudosti, mutta en osannut koskaan selittää miksi – jokin sen katseessa muuttui sinä iltana ja aloin jopa googlettamaan vesikauhun ja erilaisten koirien neurologisten sairauksien oireita. Huomasin jopa hieman pelkääväni, mutta lopulta naurahdin itselleni ja menin nukkumaan koira vieressäni. Nyt tuntuu entistä karmivammalta ajatella, että jollain ihmeen onnella koira ei kuitenkaan sinä yönä hyökännyt kimppuuni, sillä yksin en olisi selvinnyt siitä tilanteesta hengissä millään konstilla.

Valitettavasti vain päiviä myöhemmin Manu hyökkäsi parhaan ystäväni kimppuun. Tilanne oli täysin selittämätön, sillä istuimme kaikki rauhallisesti keittiöni lattialla. Koira istui rauhassa, ei leikkinyt, nukkunut tai ollut hermostunut. Seuraavaksi se repikin jo ystäväni rannetta ja jalkaa liitoksistaan. Ystäväparkani luuli että hänet syödään elävältä ja siltä tilanne myös näytti. Lopulta sain ystäväni revittyä (ei kirjaimellisesti, koiraa ei saa ikinä repiä irti jos sillä on hampailla ote ihmisestä) psykoottisen koiran hampaista vessaan turvaan ja sain koiran kiinni rappukäytävässä. Tästä matkamme jatkui sairaalaan ja neurologisesti sairaaksi todetun koiran elämä valitettavasti päättyi seuraavana päivänä eläinlääkärin vastaanotolla. Tunteeni olivat sekavat, olin onnellinnen että ystäväni selvisi hengissä, pahoillani että hän oli koirani uhri, mutta mikään ei silti murra sydäntä samalla tavalla kuin se hetki kun makaat eläinlääkärin lattialla ja koira kuolee syliisi…Sitä ei unohta ikinä. Tämän ei pitänyt mennä näin.

Lue täältä miten kannattaa toimia jos koira hyökkää.

IMG_0077.jpg

Tapahtumasta on aikaa jo useampi kuukausi, mutta sen läpikäyminen niin ystävien, terapeutin kuin Instagram-seuraajieni kanssa on auttanut enemmän kuin sanat riittävät kertomaan. Siis kiitos teille. En pysty pitämään kipua sisälläni, sillä se varmasti hajottaisi minut. Olen ollut lapsista asti täysin peloton eläinten kanssa, minussa ei ollut aiemmin edes pientä varovaisuutta. Tämän jälkeen olen saanut paniikkikohtauksia jos olen joutunut olemaan koiran kanssa samassa huoneessa ja kiivennyt melkein asuntoni ikkunasta ulos. Suhteeni koiriin muuttui tuona verisen raakana iltana täysin.

En halua kuitenkaan märehtiä henkisessä kivussa tai pelätä koiria loppuelämäni – tästähän on jo kuukausia aikaa, life goes on. Otinkin härkää sarvista ja kirjoitin Facebook-seinälleni pari päivää sitten, että haluaisin tavata ystävieni kilttejä koiria. Seuraavana päivänä lähdinkin jo lenkille ison Broholmerin, Pluton kanssa. Pluto on Ne Tammelat -bloggaajakollegoitteni harvinaisen kiltti, mutta valtavan suuri koiraherra.

Tuskin suhteeni koiriin tulee koskaan olemaan ihan samanlainen kuin ennen, mutta en halua pelätä jokaista vastaantulevaa koiraa kadulla. Näin lähdimme Pluton kanssa kävelylle samoja polkuja, joissa kävelytin edesmennyttä Manuani. Tuttujen lenkkimaisemien kohtaaminen tuntui oudolta, mutta vieressäni kävelevä koira ei pelottanut. Puolen tunnin päästä pidimme pienen paussin jolloin polvistuin rapsuttamaan koiraa samalla kun se oli osaavien omistajiensa hallinnassa.

Myöhemmin päästimme Pluton jopa vapaaksi puistossa, jossa se juoksi keppien perässä haukkuen. Oloni ei ollut välttämättä mukava, mutta en ahdistunut vaikka Pluto juoksi välillä minua kohti leikkisästi. Jossain vaiheessa syötin koiraherralle jopa namupaloja kädestä.

IMG_0085.jpg

Pelkojen kohtaaminen on oikeastaan ainut tapa päästä tapahtuneesta yli. Jos sattuneen jälkeen välttelisin koiria vuosia, pelko todennäköisesti jäisi vaikuttamaan jokapäiväiseen elämään ja vaan pahenisi. En usko, että voin koskaan ottaa toista koiraa edes käymään asunnossani tai hoitaa ystävieni koiria kuten aiemmin. Haluan kuitenkin suhtautua koiriin normaalisti, pienellä varauksella, mutta niin että voin istua sohvalla rennosti ystäväni luona vaikka lattialla nukkuisi koira.

Koirapelon ylitsepääsemisestä tekee nimenomaan vaikean se, että kyseessä ei ollut agressiivinen koira vaan juuri se kiltti kotilemmikki, jonka päässä napsahti jotakin. Se muistutti, että koira on aina jollain tasalla arvaamaton eläin.

Jatkamme Pluton kanssa deittailua varmaasti kevään mittaan, jotta jossain vaiheessa koiran läsnäolo tuntuisi taas normaalilta. Lisäksi muutama muukin ystäväni on ilmoittautunut koiriensa kanssa lenkkikaverikseni.

Kiitos siis vielä kerran Pluto! <3 

Käristkö sinä pelosta? Oletko tehnyt jotain sen ylipääsemiseksi? Let’s let this year be that year!

5 Comments

  • Reply
    Traveller
    tammikuu 11, 2018 at 8:57 pm

    Hui! Oliko se isokin koira.? Miten pärjäisit sen ajan koiran kanssa ennen kuin veit sen piikille? Nuo rescue -koirat tarvitsevat vakaat kotiolot ja paljon kärsivällisyyttä oppiakseen luottamaan ihmiseen. Ne saattavat hermostua esim. humaltuvista ihmisistä, joten sellaiseen kotiin niitä ei saisi ottaa. Ajattelin vain, että jos litkitte viiniä siellä keittiön lattialle, niin haju on saattanut nostaa koiran pelot esiin.

    • Reply
      Veera Bianca
      tammikuu 11, 2018 at 10:31 pm

      Oli iso koira, mutta hieman postauksen Pluto-koiraa kuitenkin pienempi. Aika tapahtuneen ja piikin välillä oli tunteja, jotka olivat kyllä elämäni pisimmät tunnit. 🙁

      Rescuekoirat tarvitset hyvin erilaista huolenpitoa, etenkin aluksi tottuakseen uuteen ympäristöön ja ihmisiin yleensä. Tämä koira oli saanut asua kodissa Suomessa jo pidemmän aikaan, mutta myös ikävän sattuman kautta joutui hakemaan uutta kotia. Tässä vaiheessa ei vielä tiedettyä, että kyse oli jostain vakavemmasta kuin siitä että koira ei pitäisi lapsista.

      Emme juoneet viiniä, vaan olimme aikeissa vaan katsoa elokuvan ja odottelimme illallistilausta Woltilta. Aikaisempana iltana olin juonut viiniä ystäväni kanssa kotona, mutta sinä iltana koira käyttäytyi (onneksi) normaalisti.

  • Reply
    Traveller
    tammikuu 11, 2018 at 11:04 pm

    Ikävä tilanne kaikille osapuolille, eikä taida ihan heti unohtua. Pystyt kumminkin jo kirjoittamaan siitä, niin eiköhän se siitä. Toivottavasti kaverisikin selvisi säihkähdyksellä, eikä hänelle käynyt pahemmin. Traumaattinen kokemus ymmärrettävästi.
    PS. Nyt naurattaa kyllä oma kielikuva litkimisestä keittiön lattialla….😸🥂

    • Reply
      Veera Bianca
      tammikuu 11, 2018 at 11:28 pm

      Haha, viinin litkminen keittiön lattialla on kyllä suhteellisen normi tässä taloudessa! 😀

      Ja kiitos, ei tämä ihan helpolla unohdu, vie oikeastaan enemmän aikaa mitä osasin edes odottaa. Ystäväni selvisi arpisella kädellä ja jalalla ja samanlaisella koirapelolla, mutta onneksi hänelle ei käynyt kuitenkaan vielä pahemmin!

  • Reply
    Anna-Maria K
    tammikuu 12, 2018 at 2:52 pm

    Toi on kyllä hurja tarina. Meni kylmät väreet, ja kyynelkin kihahti silmäkulmaan. Olen niin pahoillani tuosta jutusta. Kovasti tsemppiä jatkoon.

    Ja vastaus kysymykseesi, kyllä, mä olen kohdannut pelkojani. Esimerkiksi tietynlaista tukehtumisen kammoa snorklaamalla luolassa, ja sitten vielä myöhemmin harjoittelemalla laitesukeltamisesta altaassa. Kumikin erittäin epämukavia kokemuksia, mutta tulihan tehtyä. Sitten on hämähäkkipelko. Menin siis yöretkelle sademetsään. Ahdistavaa mutta toisaalta hienoa. Jaaa sitten vielä esiintymispelko. Esiinnyn ensi viikolla. Jaiks.

  • Leave a Reply